Day 32.

Voin pahoin pahoin pahoin pahemmin, huonosti huonommin hirveästi. Tahtoisin vain itkeä ja nukkua ja itkeä ja nukkua kaksi viikkoa putkeen ja sen jälkeen juosta kouluun, nousta ruokalassa seisomaan kaikkien keskelle ja kiljua, kiljua lujempaa kuin koskaan, huutaa kaikki salaisuudet ulos ja juosta pois ja kadota ja olla tulematta koskaan takaisin. Kertoisin ihmisille kuinka he ovat ihania ja kamalia ja kertoisin pojallekin mitä ajattelen ja selittäisin että en minä oikeasti ole tällainen mutta kun on pakko.

Tämä tilanne itkettää niin kovasti etten pysty sanomaan mitään, mutta itku ei tule ulos, se käpertyy sisälle solmuksi eikä tule koskaan ulos, ei ole paikkaa jossa purkaa sitä rauhassa. Olen päivästä toiseen voimaton ja väsynyt enkä saa tehtyä mitään, kävelen huoneesta toiseen, en tee muuta kuin mietin mitä voisin tehdä. Tuntuu, etten mitään.

Tahtoisin vain painautua toisen kylkeen ja nukahtaa, olla ajattelematta. Mutta en voi enkä kai koskaan tule saamaan mahdollisuutta, olen yksin ja huono ja saamaton ja aina yksin yksin yksin loppuikäni.