Day 32.

Voin pahoin pahoin pahoin pahemmin, huonosti huonommin hirveästi. Tahtoisin vain itkeä ja nukkua ja itkeä ja nukkua kaksi viikkoa putkeen ja sen jälkeen juosta kouluun, nousta ruokalassa seisomaan kaikkien keskelle ja kiljua, kiljua lujempaa kuin koskaan, huutaa kaikki salaisuudet ulos ja juosta pois ja kadota ja olla tulematta koskaan takaisin. Kertoisin ihmisille kuinka he ovat ihania ja kamalia ja kertoisin pojallekin mitä ajattelen ja selittäisin että en minä oikeasti ole tällainen mutta kun on pakko.

Tämä tilanne itkettää niin kovasti etten pysty sanomaan mitään, mutta itku ei tule ulos, se käpertyy sisälle solmuksi eikä tule koskaan ulos, ei ole paikkaa jossa purkaa sitä rauhassa. Olen päivästä toiseen voimaton ja väsynyt enkä saa tehtyä mitään, kävelen huoneesta toiseen, en tee muuta kuin mietin mitä voisin tehdä. Tuntuu, etten mitään.

Tahtoisin vain painautua toisen kylkeen ja nukahtaa, olla ajattelematta. Mutta en voi enkä kai koskaan tule saamaan mahdollisuutta, olen yksin ja huono ja saamaton ja aina yksin yksin yksin loppuikäni.

Day 29.

Poika oli tänään su-loi-nen, ehkä suloisempi kuin koskaan, pelotti katsoa mutta uskalsin hymyillä, ei se tainnut kuitenkaan huomata.

Mietin taas, miksi olen niin hirveän ihastunut että se alkaa jo ahdistamaan, ahdistaa tietää että kaikki on turhaa ja että tulen kuitenkin aina olemaan yksin ja ahdistaa ahdistaa ahdistaa, mutta koitan olla ajattelematta.

Tämä viikko on hyvä viikko, naurua on paljon ja tuntuu että ihmiset jopa pitävät minusta toisinaan. Vaikka usein sellaiset ajatukset menevät kuitenkin ohi.

Tänään kysyttiin olenko laihtunut, hämmennyin taas.

Ristiriitaiset tunteet, toisaalta tahtoisin tanssia ja pussailla ja samalla kuitenkin tuntuu, että minulla ei ole lupaa haaveilla eikä söpöillä eikä sulostella koska olen (vielä) niin iso ja huono ja saamaton, ulkona sataa ja tekisi mieli kaivautua peiton alle. Mutta silti hymyilyttää yhä vähän.

Day 28.

Tämä päivä: noin 500 kcal tähän mennessä, ei ole oikein ollut nälkä missään vaiheessa. Maustamatonta jogurttia ja puolukoita, salaattia, kaksi satsumaa, muutama kurkkupastilli, 2,5dl tomaattikeittoa, 3dl rasvatonta maitoa. Ajattelin syödä ihan kunnollisen iltapalan, eli tuohon tulee vielä 200-300 kcal luultavasti lisää, riippuu vähän mitä päädyn syömään.

Kävelin taas koulusta kotiin, otan sen tavoitteeksi tällekin viikolle, joskin ehdin kävellä luultavasti vain kolmena päivänä. Mutta parempi sekin kuin ei mitään.

Sinne meni The National, ei ollut rahaa niin en viitsinyt edes yrittää saada lippua. Myöhemmin tulee ärsyttämään vielä enemmän, mutta minkäs teet.

Paino tänään 56 kiloa, kohta saan jo seuraavan rastin sivupalkkiin. Sen jälkeen seuraavan kerran vaa'alle yli viikon päästä ja siitä taas parin viikon päästä.

Day 24.

Olen kipeä, siitä huolimatta pakotan itseni kävelemään, askel toisensa perään, vaikka sataa, tuulee, paleltaa. Kohta olen kai jossain kuolemantaudissa, mutta sairastan sitten viikonloppuna, olisi yhdet juhlat mutten usko olevani tarpeeksi terve pistääkseni pään sekaisin vielä tänä viikonloppuna. Enkä tahdo olla ensi viikolla pois koulusta, en muutenkaan, en tahdo jäädä jälkeen tai menettää tilaisuutta hymyillä ihmisille (tai pojalle), jos vaikka kerrankin osaisin olla mukava enkä samanlainen hapannaama kuin nykyään aina muuten. En tahtoisi olla tällainen, olisi ihanaa olla kuka tahansa muu.

Haluaisin taas kovasti kirjoittaa kirjeitä, muttei ole ketään kelle kirjoittaa. Kahden aiemmin mainitun tytön kirjeet ovat valmiita, pikkuisen kirjekin on mennyt postiin jo viikkoja sitten. Pikku-moleskine on täynnä salaisuuksia, joita kirjoitan muistiin, vaikka oikeasti tahtoisin kertoa niistä jollekin.

Mietin, mistä revin rahat The Nationalin keikkaan. Täytyy myös alkaa säästämään, jotta saan hankittua sen Skins-boksin kun painan 51 kiloa. En tiedä, ehdinkö sinne vuodenvaihteeksi. Tahtoisin kovin, sillä haluaisin pojan näkevän minut vähän pienempänä, ei tällaisena, ja hän kai katoaa ennen kuin kevät saapuu.

Day 23.

Tämä päivä on samaa vanhaa, kokonaissaldona 1200 kaloria eikä enää muuta kuin teetä tai vedellä laimennettua mehukeittoa. Kävelin koulusta kotiin, kävin kirjaston kautta lainaamassa levyjä (kahdeksan kappaletta).

Tuntuu tyhjältä, en löydä päivistäni mitään sisältöä. Elämäni koostuu kahdesta asiasta: kodista ja koulusta. Kodissa on tekemättömyyden tunne, ahdistus siitä, etten ikinä saa mitään aikaiseksi, vanhemmat, ruoka, veli, velvollisuudet, odotukset, yksityisyyden kaipuu. Koulussa on kaverit ja poika, mutta myös se suunnaton ahdistus, riittämättömyys: muut ovat pieniä ja hoikkia, minä iso isompi isoin valtava. Painaudun seinää vasten ja koitan olla huomaamaton, poika katsoo silmiin kävellessään ohi ja minä tahtoisin ampua itseni koska olen tällainen, koska en ole kapeajalkainen ja kaunis, hiukseni eivät asetu kauniisti vaan ovat raskaat ja karheat, välttelen katseita, en jaksa hymyillä ihmisille.

Istuin tänään pojan takana tunnilla, pelkäsin hirveästi tekeväni jotain väärää, olisin tahtonut juosta pois koska näytin niin hirveältä ja tunsin leviäväni joka suuntaan. Hän vain hymyili.

Miksi naamani on pyöreä miksi reiteni ovat paksut miksi vatsani on valtava miksi takapuoleni ei pienene miksi turpoan miksi olen näin turpea iso inhottava. Miksen ikinä muutu.

Tältä tuntuu tänään(kin).

Day 22.

Tänään piristyin näistä:

- Tajusin, että vaakamme näyttää kilon ylimääräistä. Olen oikeasti kevyempi kuin olen kuvitellut. Ja olen laihtunut muutenkin. En malta odottaa minkälaisia lukuja tuo vanha, jo paremmat päivänsä nähnyt vaaka-parka (pitäisi kai hankkia uusi) näyttää punnituspäivinä. ♥
- Odottamaton hymy! Tuohon ihmiseen olisi kiva tutustua paremmin.
- Lyhyt koulupäivä, olen jo kotona ja mieleni tekee kauheasti kirjoittaa. Aloitan tänään yhden kirjeen ja toivottavasti myös novellinpätkän.
- Kalorit tänään tähän mennessä: alle 400. Jäävät siis nätisti tuhannen paikkeille tämän päivän osalta.

Ihana, ihana tyytyväisyyden tunne!

Day 21.

Kävelin tänään koulusta kotiin (koulumatkani on kolme kilometriä), aion tehdä niin joka päivä tällä viikolla. Että tulisi varmasti liikuttua edes tuon verran.

Tuulinen päivä, liian ohuet sukkahousut, jalat palelivat ja näin yläastekavereitani kävellessäni kotiinpäin, en olisi halunnut sanoa hei, mutten tahtonut olla epäkohtelias. Kiedoin ison, pehmoisen huivin tiukemmin kaulaani ja kävelin nopeasti pois.

Ulkona on hirveän kaunista, nyt on juuri sellainen rakkaussää: tummia pilviä, kova tuuli, ihanaa tuijotella ikkunasta peiton alta ulos. Pidän syysmyrskyistä, enemmän kuin talvesta tai keväästä tai kesästä.

Asetin itselleni kaksi punnituspäivää, joita ennen en käy vaa'alla. Toinen on ennen kuin näen pitkästä aikaa ehkä parhainta ja ihaninta ystävääni, ainoaa jolle uskallan puhua melko totuudenmukaisesti. Toinen on koulukuvauksia edeltävänä päivänä.

Olen huomannut syöväni aika tasaisesti 1000-1400 kaloria joka päivä, ilman suuria heilahteluita. Se tuntuu sopivalta, ei jää nälkä muttei tunne syövänsä liikaa.

Day 20.

Olen huono ja epäsäännöllinen kirjoittaja. En tiedä mitä sanoa. Elämäni on niin yksitoikkoista, samaa tasaista olemista. Ei kovin surullista, muttei millään tapaa iloistakaan. Mitään ei tapahdu. En näe ketään, sano mitään, tee mitään. Minä vain olen.

Juuri nyt tahtoisin tunkea itseni silppuriin. Tai lihamyllyyn. Johonkin, jonka jäljiltä olisin vain kasa sohjoa. (Olen silti vähän kevyempi, näin eilen selkärankani hieman selvemmin kuin ennen. Vain ihan hieman, mutta silti, se hymyilytti.)

Day 17.

Nykyään tuntuu kovin vaikealta muodostaa lauseita, yrittää käsitellä sanoilla sitä mitä tunnen. Olen kai ihan tyytyväinen, mutta tahtoisin osata ilmaista sen jotenkin, elämä tällaisena itsensä ja tunteidensa ilmaisuun kyvyttömänä hölmönä turhauttaa.

Paino putoaa hitaasti mutta kuitenkin melko tasaisesti, yritän parhaillaan opetella takaisin säännölliseen lenkkeilyyn, jotta saisin kilot katoamaan vähän nopeammin. Vaikeinta on se, ettei täällä oikein saa juosta tai kävellä rauhassa. Rauhallisemmissakin paikoissa liikkuu aina muita ihmisiä. Olisi ihanaa päästä jonnekin pieneen kaupunkiin juoksemaan metsäteitä tai katuja, en tahtoisi juosta muiden keskellä. Kertokaa miten saan itseni liikkeelle siitä huolimatta, etten koskaan ole tässä kaupungissa yksin.

Syysloma on jo yli puolessa välissä, kirjoitan tyhjänpäiväisiltä tuntuvia kirjeitä (tytölle, jonka toivoisin asuvan lähempänä ja toiselle, jolle en osaa enää kirjoittaa, olemme etääntyneet liikaa) ja katson elokuvia, kuuntelen levyjä joita olen tällä viikolla hankkinut.

Mietin, kuinka ihanaa ja vapauttavaa olisi, jos voisi puhua näistä asioista jollekin, yksinäisyydestä ja siitä, kuinka aina kokee, että pitäisi olla parempi muttei kuitenkaan onnistu siinä. Jos olisi joku, jolle lähettää tekstiviestin tai kirjeen tai jotain. Ettei olisi niin yksin.

Day 6.

Kaikki tuntuu rullaavan eteenpäin niin sujuvasti, että välillä mietin, onko tämä edes todellista. Liikun, syön vähän mutta riittävästi, liikun hieman lisää, kaikki on niin helppoa ja pienetkin asiat saavat hymyilemään. On parempi olo kuin aikoihin.

Ei minulla muuta asiaa edes ollut, tunnen itseni vain aika onnelliseksi juuri nyt!