Day 92.

tahtoisin olla

Day 89.

Olo on niin hirveä, että tahtoisin repiä vatsani auki, sattuu kaikkialle ja itkettää. Kuka idiootti on keksinyt, että jouluna pitää istua koko perheen kanssa pöydässä syömässä miljoonia eri ruokalajeja. Inhoan jouluruokia, laatikoita ja rosollia ja suklaata, syön salaattia ja yhden perunan ja pienen palan graavilohta, palan joululimppua. Ällötän itseäni päivä päivältä enemmän.

Ainoa asia

joka hymyilyttää vähän

on se

että sain kunto-hulavanteen joululahjaksi.

Hyvästi jenkkakahvat.

Lauantaina (tänään, hups) en voi, mutta sunnuntaina käyn taas lenkillä. Vaikka olisi kuinka kylmä, on pakko juosta, askel askeleelta hieman pidemmälle, hieman lujempaa. Ettei palella, etten liho.

Day 83.

Täällä on jäätävän kylmä. Ei auta, vaikka laitan toiset villasukat ja kiedon isoimman kaulahuivini ympärilleni, haen viltin ja juon teetä. Ei. Silti paleltaa.

Olen edelleen lihava, iso, valtava, inhottava. En tiedä mikä mättää, enkö muka uskalla, osaa, yritä tarpeeksi vaiko vain tahdo olla pienempi, parempi (kyllä minä tahdon, tahdon niin hirveästi että sattuu, tahdon niin hirveästi että antaisin mitä vain jos voisin olla joku muu, toisenlainen, parempi, en minä).

En tiedä mitä pitäisi tehdä.

Minun pitäisi olla toukokuussa kymmenen kiloa pienempi.
Sanokaa jotain, kertokaa minulle, että minun täytyy muuttua, että on pakko.

Day 73.

Mitä järkeä on jatkaa jos ei kuitenkaan koskaan onnistu.

Pelottaa, etten tule koskaan olemaan tyytyväinen itseeni, en tällä menolla. Olen aina jollain tapaa vääränlainen, huono, heikkotahtoinen, typerä, idiootti elämän jokaisella osa-alueella. Tahtoisin niin kovasti olla onnellinen ja tyytyväinen, riittää, ennen kaikkea itselleni. Ehkä joskus jollekulle muullekin.