Day 744: Kerroit mulle eilen kerroit mulle tänään ettet tiedä enää itsestäsi mitään

Olen onnistunut paremmin kuin uskalsin toivoa, vaikka uudelleen aloittaminen on ollut haastavaa. On yhtä aikaa petollista ja vapauttavaa, kun ei ole muuta kuin aikaa. Kaipaan viime vuotta, opiskelua ja nyt jo menetettyjä mahdollisuuksia. Olisin tehnyt asiat niin eri tavalla.

Nyt kun olen virheeni tehnyt enkä pääse niitä enää korjaamaan, keskityn korjaamaan tätä fyysisesti epämukavaa, jumahtanutta oloa (jälleen kerran). Olen alkanut jo kadottamaan kiinnostukseni ruokiin, joista joskus pidin niin paljon. Kun saa olla yksin, vaellella tyhjässä asunnossa, järjestellä ja siivota ja nukkua paljon, ei tee mieli mitään muuta kuin litroittain teetä.

Teit minut eilen kaksi kertaa 

teit minut kaksi kertaa tänään 

epävarmaksi

Day 733: This is a twister that will destroy you

Because no one here gets out alive.

Mutta minulla on maailman parasta vihreää teetä, painoa kolme kiloa vähemmän ja töitä (sekä käytännössä joka työpäivä neljä tuntia yksinäistä aikaa, aikaa lukea ja juoda teetä, tehdä seuraavan viikon ruoka- ja liikuntasuunnitelmia ja olla pois jääkaapin lähettyviltä).

Rakastan tätä sateista syksyä.

Day 723.

Nyt jumalauta oikeasti. Ryhdistäydy, nainen. Mitä sinä muka pelkäät? "Ei minusta ole tähän" ei ole mikään tekosyy. Se on tahdonvoimasta kiinni. Jatka siitä, mihin viimeksi jäit. Et ole aloittelija tässä, sinä tunnet tämän pelin.

Viimeistään vuoden päästä muutan omilleni. Viimeistään vuoden päästä minulla on oma jääkaappi, oma vaaka, omat rahat joilla voin ostaa omat ruokani (tai jättää ostamatta), ja kämppis, jolla on omat murheensa. Tämä kaikki olisi voinut tapahtua jo nyt, mutta minä en jaksanut edes yrittää päästä opiskelemaan. Nyt luuhaan kotona, levähdän hetken edellisen työpaikan jäljiltä ja jatkan pian uudessa. Olen menettänyt mielenkiintoni miltei kaikkeen, minulle välivuosi ei ole hyväksi.

Ensi vuonna olen muualla.

(Onko kukaan vielä täällä? Mitä teille kuuluu? Millainen maailma on nyt, onko jokin muuttunut vai onko kaikki yhä samaa?)

Day 700.

Ei tämä lopu. Se muuttaa muotoaan, muttei lopu.

Day 475.

Minä en ymmärrä enää oikein mitään.
Enkä uskalla olla.

Day 279.

minä mietin, sattuuko muihin koskaan tällä tavalla, ei ehkä fyysisesti mutta sisältä niin ettei kipua saa millään pois, ei pysty ajattelemaan, on samaan aikaan niin täynnä tunteita, kaipausta ahdistusta itseinhoa pelkoa ja epävarmuutta, ja rakkautta ilman kohdetta ja kaikkea mikä pitäisi päästää ulos ennen kuin siihen tukehtuu, mutta samalla on kuitenkin täysin turta. minä tahtoisin tietää, mitä silloin voi tehdä.

minä olen ollut hyvin turha viime viikkoina, viime kuukausina, viime vuosina, kai aina. ei tunnu löytyvän mitään suuntaa, ei ole tarttumapintaa, mutten silti tahtoisi luovuttaa. minä en pidä luovuttamisesta.

en tiedä.

Day 251.

Voi ei, mitähän kaikkea oikein tein eilen. Pyörin väärissä porukoissa, sain suudelman tytöltä samasta koulusta. Näin filosofiapojat ja olisin tahtonut juosta niiden luo, onneksi en juossut, olisin nolannut itseni, minä nolaan aina itseni kaikkialla. Kukaan niistä ihmisistä, joiden kanssa olisin tahtonut iltani viettää tai joihin olisin halunnut tutustua, ei ollut paikalla, jalkoihin sattui, siideri maistui pahalta, juna oli täynnä ja kotona itketti. Miksi minun iltani aina päättyvät näin, miksei ikinä ole hauskaa.

Hyvä puoli viikonlopussa on se, ettei ruokaa ole tehnyt yhtään mieli, on liian kuuma ja ahdistaa ja on paha olo ja raskas tunne sisällä, ei pysty syömään mitään. Löysin tänään uudelleen kahvin ihanuuden, pitäisi kai juoda sitä enemmän, ei tee mieli ruokaa silloin.

Huomenna alkavat työt ja pitäisi käydä ostamassa verkkarit ja huppari ja tahdon tällä viikolla käydä katsomassa Lars von Trierin Melancholian.

Day 239: tänään

olen istunut auringossa,
venyttänyt selkää vain puoliksi yhtä notkeasti kuin naapurin kissa
olen yrittänyt oppia, tuloksetta
olen yrittänyt saada otetta asioista, tuloksetta
joko olen sosiaalisesti täysin kyvytön tai sitten ihmiset eivät vain pidä minusta

en tiedä pitäisikö kesää odottaa vai ei
tulen ainakin liikkumaan paljon ihan jo työn takia (voi minä tahdon niin olla pienempi syksyllä, en voi palata kouluun tämän näköisenä)
mutta toisaalta kesä on usein niin hirveän yksinäistä aikaa minulle
tahtoisin kerrankin löytää jonkun joka ajattelisi maailmasta elämästä olemisesta samoin
mutta kai se on toiveajattelua
ei kai kukaan halua ystäväkseen ihmistä joka ei kerro itsestään mitään
joka on kylmä ja etäinen koska ei uskalla tuntea

mitä teille kuuluu toukokuussa?