Olen kipeä, siitä huolimatta pakotan itseni kävelemään, askel toisensa perään, vaikka sataa, tuulee, paleltaa. Kohta olen kai jossain kuolemantaudissa, mutta sairastan sitten viikonloppuna, olisi yhdet juhlat mutten usko olevani tarpeeksi terve pistääkseni pään sekaisin vielä tänä viikonloppuna. Enkä tahdo olla ensi viikolla pois koulusta, en muutenkaan, en tahdo jäädä jälkeen tai menettää tilaisuutta hymyillä ihmisille (tai pojalle), jos vaikka kerrankin osaisin olla mukava enkä samanlainen hapannaama kuin nykyään aina muuten. En tahtoisi olla tällainen, olisi ihanaa olla kuka tahansa muu.
Haluaisin taas kovasti kirjoittaa kirjeitä, muttei ole ketään kelle kirjoittaa. Kahden aiemmin mainitun tytön kirjeet ovat valmiita, pikkuisen kirjekin on mennyt postiin jo viikkoja sitten. Pikku-moleskine on täynnä salaisuuksia, joita kirjoitan muistiin, vaikka oikeasti tahtoisin kertoa niistä jollekin.
Mietin, mistä revin rahat The Nationalin keikkaan. Täytyy myös alkaa säästämään, jotta saan hankittua sen Skins-boksin kun painan 51 kiloa. En tiedä, ehdinkö sinne vuodenvaihteeksi. Tahtoisin kovin, sillä haluaisin pojan näkevän minut vähän pienempänä, ei tällaisena, ja hän kai katoaa ennen kuin kevät saapuu.
Itsekin kaipaan kirjekaveria. Sellaista,jolle voi kirjoitellaniin hulluja kun haluaa, jota kiinnostaa lumihiutaleet, ruska, elämän pienet henkäykset, ja joka jaksaa ihmetellä maailman ihmeellisyyksiä.
VastaaPoistaKirjeet ovat ihania, mietin usein minne lapsuuden kirjekaverit katosivat ja miksi niin harva nykyään jaksaa kirjoittaa kirjeitä. (Minulle saa ainakin kirjoittaa jos joskus tekee mieli kertoa jotain, ihan mitä tahansa!)
VastaaPoista