Day 129.

Minä olen ollut hyvin hiljaa aika pitkään. Olen miettinyt paljon.

Minä olen miettinyt, että yrittäisin eri tavalla. Hitaammin, mutta huolellisemmin. Pysyvämmin ja paremmin. Vähän lempeämmin, en kuitenkaan liian löysäillen. Opettelisin kuuntelemaan itseäni, mutta myös hiljentämään sen hälläväliä-äänen pääni sisällä aina tarvittaessa. Ei kaikki ole yhdentekevää, asiat merkitsevät ja minä merkitsen ja maailma merkitsee. Opettelisin säännöllisyyteen, kohtuullisuuteen, terveyteen. Reippauteen ja rohkeuteen, itsevarmuuteen, onnellisuuteen. Ehkä löytäisin jonkun joka tahtoisi olla minun kanssani onnellinen.

Toukokuussa tahdon olla vähän kauniimpi ja itsevarmempi (tahdon pyöriä pimeässä valojen ja tuntemattomien ihmisten keskellä ilman huolta siitä, miltä näytän muiden mielestä), mutten tavoittele kuuta taivaalta. 5-6 kiloa pois siihen mennessä ja minä olen tyytyväinen, loput voin pudottaa hiljalleen, kesällä ja syksyllä. Ylioppilasjuhlissani minä kuitenkin tahdon olla hirmuisen kaunis, mutta sinne on aikaa vielä. Säännöllisyys on parempi vaihtoehto kuin jatkuva kiire ja kituuttaminen. Sisäpuoli tarvitsee suuremman muutoksen kuin ulkoinen minä, mutta sillekin pitää kyllä tehdä jotain.

Filosofiapojat kirjoittavat viimeiset aineet pian ja katoavat. Paitsi yksi, villapaitapoika. Pörröpäinen suloinen talvipoika. Eikä minua harmita, vaikken tutustunut, sain silti paljon hymyjä.

Minun sisälläni kuplii lämpö ja onnellisuus ja uteliaisuus elämää kohtaan. Asiat tuntuvat järjestyvän, ei maailma kaadu vaikka joskus niin kuvittelinkin.

Pusuja, olette aivan hirmuisen ihania ja kauniita ihan jokainen, minä pidän teistä kovasti.